Rohkeutta ja uskallusta, näitä lisää urheiluun!

Huomaan kaipaavani urheilun ympärille rohkeutta. Rohkeutta käydä keskusteluja, joissa puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä. Rohkeutta ottaa vastaan mielipiteitä, jotka eivät ehkä automaattisesti ole linjassa omien kanssa. Uskallusta kuunnella ja nähdä uusia mahdollisuuksia, eikä aina pelkkiä ongelmia. Uskallusta antaa mahdollisuus uusille äänille, muistaen että se miten on aina tehty ei aina ole se ainoa oikea. Uskallusta tehdä yhteistyötä, kunnioittaen kaikkia osapuolia, kokeneempia kuin uusiakin.

Maailma on huolestuttavaa tahtia muuttunut vastakkainasettelun valtakunnaksi, ja siinä samalla urheilumaailmassa on alkanut paljastua niitä samoja “rumia” puolia kuin muuallakin. Toki urheilukuplan sisällä työskenteleville monet näistä uutisista tai nostoista eivät tule yllätyksinä, vaan niitä on katsottu vuosia ja koettu myös voimattomuutta.

Vastakkainasettelu on aiheuttanut tahdillaan myös väsymystä, turtumiseen asti. Oloa, että sillä ei ole mitään merkitystä uskaltaako nostaa epäkohtia keskusteluun, jos mitään ei kuitenkaan tapahdu. Tai mitä jos ääni vaimennetaan, niinkuin on paljon nähty myös meillä Suomessa.

Uutta ei voi syntyä jos ei ole uskallusta ja rohkeutta käydä avointa keskustelua toisiaan kunnioittaen. Tätä kuitenkin harvoin lopulta tapahtuu. Pelätään, että menettää jotain, jos uusi pääsee mukaan pöytään. Mutta voiko tätä tahtia muuttuvassa maailmassa toimia aina se miten on ennenkin toimittu?

Se mikä on itselle ollut virkistävää, on uusien tekijöiden/sukupolvien tuoma muutos, jossa ei enää odoteta “lupaa” vaan rakennetaan ja kokeillaan itse. Se on osittain “syypää” omaan uravalintaani. Kun tarpeeksi monta kertaa kuulin, ettei tuo onnistu kun ennenkin on tehty näin, ja kyllä me tiedetään miten asiat hoituu, on ollut varsin maukasta osoittaa kuinka uusilla ajatuksilla ja rohkeilla ratkaisuilla on saanut rakennettua menestyksekkäitä vaihtoehtoja.

Meillä urheilumanagereilla on mielenkiintoinen aika alalla, kun uutta tapahtuu ympärillä kovaakin vauhtia, niin vanhat tavat eivät aina enää toimikaan. Kaikki tietävät miten nykyään ei saa tahoja kiinni, niinkuin on totuttu. Mielenkiintoinen uuden ja vanhan välinen hiljainen murros on käynnissä, jossa parhaimmillaan voi käydä todella hyvin. Fakta kun on, että on valtavasti hiljaista tietoja, joka ei siirry muuta kuin keskustelemalla kokeneemmilta uusille tekijöille. Ilman kokeneempia, oman uran muutamat hetket olisivat olleet huomattavasti hankalampia. Mutta osataanko me antaa mahdollisuuksia käydä keskusteluja, joissa alalle haluavat saavat oikeasti realistisia neuvoja ja vinkkejä?

Urheilumanagereiden työ on varsin käytännönläheistä, mutta osataanko tulevia urheilumanagereita kouluttaa ja ohjata käytännön työhön tässä pikakelauksella toimivassa maailmassa. Lähes kaikki keskustelut manageroinnista haaveilevien tai jo alalle hypänneiden uusien tekijöiden kanssa tiivistyy toiveisiin saada konkreettista apua, aivan sieltä ruohonjuuritasolta alkaen. Kysyä niitä kysymyksiä mitä ei ehkä ole kokenut mukavaksi kysyä esim. ryhmätilanteessa tai jotka ovat nousseet koulutuksen jälkeen siinä käytännöntyössä.

Tämä onkin pistänyt miettimään että onko urheilumanagerointi alkanut leijailla kaukana korkeuksissa, missä käytäntö unohtuu kun halutaan lisää managereita markkinaan, jossa meistä on huutava pula.

Koen, että meillä Suomen kokoisessa maassa ei ole varaa jämähtää, vaan on pakko olla rohkea ja uskaltaa katsoa oman kuplan ulkopuolelle, toimia tavalla joka ei ehkä istu enää normiin. On se sitten yhteistyö managerikollegoiden kanssa, epäkohtien nosto keskusteluihin tai vaikka täysin uusien mahdollisuuksien rakentaminen urheilijoille tapahtumien muodossa. Vaihtoehtoja on juuri niin monta kuin on tekijöitäkin. Mutta uuden pelkääminen ei lopulta vie meistä ketään eteenpäin, se hidastaa positiivisen muutoksen rakentamista, joka tulee joka tapauksessa.

Pitkään alalla on ollut puhetta, kuinka “vanhat jäärät” pitävät väkisin kiinni asioista ja rooleistaan ja toimivat portinvartijoina moneen suuntaan. Mutta se mikä muutosta luo koko ajan, josta jo totesin aiemmin, on uusi polvi tekijöitä jotka eivät jämähdä vaan tekevät itse uutta. Muutosta on vaikea pysäyttää kun se on jo käynnissä. Vaatii vain rohkeutta ja uskallusta antaa sille mahdollisuus.

Sen enempää uusi kuin vanhakaan ei automaattisesti tarkoita huonompaa tai parempaa, mutta se mikä tekee muutoksesta huonoa on jatkuva hiljainen vastarinta. Se kasvattaa katkeruutta, joka pahimmillaan myrkyttää hyvätkin tavoitteet.

Parhaat kasvun hetket löytyvät usein keskusteluista, joissa annetaan kaikille osapuolille mahdollisuus tulla kuulluksi ilman että kenenkään tarvitsee “voittaa”. On vahvuutta myöntää olevansa väärässä, ja oppia uutta. Nämä kaikki vaativat rohkeutta ja uskallusta, niin itseä kuin toisiakin kohtaan.

Rohkaisen meitä kaikkia astumaan hieman oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Uusi ja vanha voivat parhaimmillaan tehdä timanttista yhteistyötä, kunnioittaen toisiaan.

Kirjoittaja Mirka Markkula on Suomen Urheilumanagerit ry:n hallituksen varapuheenjohtaja ja naisten golfiin erikoistuneen urheilumanagerointi ja tapahtumatuotantoyritys, Corkhill Management Oy:n perustaja. Hän on Matilda’s Invitational tapahtuman koordinaattori ja kilpailunjohtaja, ja ammattigolfari Oona Kurosen manageri.