Kun halli ei ollutkaan täynnä

Lauantaina Helsingin jäähallissa “nyrkkeilivät” Mika “Immu” Ilmén ja Jere Karalahti sekä Martina Aitolehti ja Nanna Karalahti. Etukäteen tapahtumaa markkinoitiin isolla ja Sanoman koko koneistolla. Illan tullen yläkatsomot oli peitetty mustilla lakanoilla eivätkä alakatsomotkaan täyttyneet. Karalahti voitti Immun pisteillä täysien erien jälkeen. Nanna Karalahti tyrmäsi Aitolehden neljännessä erässä. Illan pääottelussa Keni Aliu voitti Uku Jürjendalin ja siitä kirjoitettiin vähiten.

Samana yönä Las Vegasissa Ryan Garcia pysäytti Conor Bennin toisessa erässä WBC-mestaruusottelussa, jota oli hehkutettu viikkoja. Molempia iltoja myytiin hypellä, mutta vain toisen takana oli maailmankärki. Ero näkyi kehässä ja katsomossa.

Tulevana lauantaina Turussa on loppuunmyyty Ice Cage 8. Marraskuussa Hamara MMA tekee kymmenennen iltansa Kupittaalla ja joulukuussa Vaasaan tulee Crash Fight. Suomalainen kamppailu-urheilu on isompi kuin koskaan ja samaan aikaan siitä puhutaan enimmäkseen asioista, jotka eivät ole urheilua. Yritän tässä erottaa nämä toisistaan.

Kaistat

Suomalaisessa kamppailu-urheilussa on tällä hetkellä kaistoja ja ne kannattaa nimetä.

Yhdellä kaistalla on viihde. Immu Fight Night edustaa sitä alusta loppuun: promoottori itse kehässä, julkkikset pääosissa, mediatalo tuottajana ja kuusinumeroiset palkkiot ihmisille, joilla oli muutaman viikon harjoittelu takana. Se on oma lajinsa eikä siinä ole mitään väärää. On vain hyvä tietää etukäteen, mitä on menossa katsomaan.

Toisella kaistalla on urheilu. Torstaina kolme suomalaista naista voitti thainyrkkeilyn maailmanmestaruuden Kosovossa: Eeva Pohto, Miina Sirkeoja ja Eveliina Rauhansalo, jokainen omassa Elite-sarjassaan. Viikkoa aiemmin Kemi Areena oli loppuunmyyty, kun Jussi “Henkipatto” Pirttikangas päätti uransa kotikaupungissaan tyrmäysvoittoon ja Aleksi Mäntykivi voitti Patrick Gomesin. Garcian mestaruusottelu ja Pirttikankaan jäähyväiset eivät kiinnostaneet iltapäivälehtiä. Immun täydet erät kiinnostivat. Hamara on tehnyt Turussa yhdeksän iltaa vuodesta 2022 ja vetää vapaaottelun SM-finaalit oman tapahtumansa alle. Carelia Fight on järjestetty Imatralla ja Lappeenrannassa yhdeksäntoista kertaa. Joensuussa, Seinäjoella ja Porissa on omat iltansa. Näissä otellaan palkkioilla, joilla harva elää, ja yleisö tulee lajin takia.

Välissä on Ice Cage, joka ajaa molemmilla kaistoilla. Max Hynninen rakensi siitä kolmessa vuodessa tapahtuman, joka myi Nokia Arenan loppuun. Kohumatsit ovat sille työkalu, mutta samaan aikaan se rakentaa mestaruuksia, joita puolustetaan, ja korttia, jolla suomalaiset ammattilaiset saavat kovia vastuksia. Toistaiseksi se on ainoa, joka on saanut tämän yhtälön toimimaan Suomessa.

Kaistat eivät ole toisiaan vastaan. Ongelma tulee vasta, kun viihde esitetään urheiluna ja ihmiset lähtevät kotiin pettyneinä, tai kun urheilua yritetään myydä viihteenä ilman että kumpaakaan puolta tehdään kunnolla.

Suomi seuraa maailmaa parin vuoden viiveellä

Tässä ei ole mitään suomalaista. Jake Paul muutti nyrkkeilyn talouden Netflix-illoillaan. Joulukuussa Anthony Joshua mursi hänen leukansa kahdesta kohdasta ja silti seuraavaa ottelua neuvotellaan. KSI:n Misfits tekee samaa Britanniassa, Dana Whiten Zuffa Boxing järjesti Garcian ja Bennin illan ja tsekkiläinen Oktagon on vetänyt 60 000 katsojaa stadionille. Karate Combat, joka oli lauantain kortilla, on rakennettu suoraan someen ja striimiin.

Yhteistä on, että raha ja yleisö tulevat lajin ulkopuolelta: vaikuttajilta, mediataloilta, kasinoilta, valtioilta. Liitot katsovat vierestä. Maailmalta näkee myös, mihin tämä johtaa. Paulin leuka muistutti, että kehässä on lopulta vain kaksi ihmistä ja toinen voi olla oikea nyrkkeilijä. Sama promootio teki Katie Taylorin ja Amanda Serranon otteluista naisten nyrkkeilyn suurimmat. Viihderaha voi rahoittaa oikeaa urheilua, mutta se ei tapahdu itsestään.

Ei aidolta urheilijalta pois

Perjantain IFN:n pressitilaisuudessa vapaaottelija Komar Dara sanoi ääneen sen, mitä moni ottelija ajattelee: vaikuttajat saavat kohtuuttomia palkkioita ja jos niistä otettaisiin osa pois ja jaettaisiin oikeiden ottelijoiden kesken, se muuttaisi monen elämää. Yleisö taputti. Lauantaina Dara hävisi Miro Honkaselle toisessa erässä.

Ymmärrän tunteen, mutta logiikka on väärin, ja se on väärin tavalla, joka on hyvin suomalainen. Vaikuttajan palkkio ei ole rahaa, joka olisi muuten mennyt Daralle. Se on rahaa, jota ei olisi ollut olemassa ilman vaikuttajaa. Kun OnlyFans-tähti tai jääkiekkolegenda nousee kehään, hän tuo mukanaan yleisön, joka ei tiedä kuka Komar Dara on, ja osa siitä yleisöstä näkee Daran ensimmäisen kerran juuri sillä kortilla. Ilman Aitolehteä ja Karalahtea Daran ottelu olisi käyty jossain muualla, pienemmällä palkkiolla ja pienemmän yleisön edessä. Vaikuttaja ei vienyt häneltä mitään, vaan toi hänelle yleisön.

Daran puheessa kuuluu ajattelutapa, jossa toisen menestys on minun häviöni ja jossa kaikki pitäisi saada heti, ansaittiin sitä tai ei. Se on meillä yleistä ja juuri sillä ajattelulla kamppailu-urheilu pysyy pienenä. Nollasummapelissä kukaan ei kasva. Vaikuttajan palkkio kertoo vain sen, mitä kiinnostavuudesta maksetaan tällä hetkellä. Sen tiedon voi ottaa vastaan loukkauksena tai ohjeena.

Jos vaikuttaja on kiinnostavampi kamppailija kuin sinä itse olet, se ei ole vääryys vaan peili. Silloin on aika tehdä asialle jotain: tulla kiinnostavammaksi urheilijaksi, rakentaa oma tarina ja luultavasti myös voittaa enemmän kuin tähän asti. Kukaan ei jaa palkkioita uudelleen, mutta kuka tahansa voi tehdä itsensä sellaiseksi, että promoottorin on pakko maksaa.

Aleksi Mäntykiveä toivottiin Ice Cageen kahden vuoden tauonkin jälkeen yhdestä syystä: hän on tyrmäyskone. Pirttikangas myi Kemin loppuun, koska hänen tarinansa kantaa. Pohto, Sirkeoja ja Rauhansalo tekivät torstaina sen, mikä lopulta erottaa urheilijan viihdyttäjästä. He voittivat maailman.

Managerin paikka

Managerin tehtävä tässä markkinassa on helppo sanoa ja vaikea tehdä: saada urheilija korteille, joita ilmiö myy, ja pitää huoli siitä, että hänen nimensä ja tarinansa ovat hänen omiaan eikä lainassa.

Siihen kuuluu myös toinen osa. Kamppailu-urheilua seuraa Suomessa valtava määrä ihmisiä, myös niissä yrityksissä, joissa sponsorointipäätökset tehdään. Silti harva tuo fanittamistaan esiin ja yrityksille laji on edelleen jotain, mihin ei ihan vielä uskalleta laittaa logoa. Managerin työtä on saada suomalaiset yritykset kiinnostumaan tarinoista ja ihmisistä niiden takana ja huomaamaan, että se yleisö, jota he muualta etsivät, istuu jo täydessä hallissa. Lauantain jälkeen on entistä tärkeämpää, että yritykset osaavat erottaa, mille kaistalle logo laitetaan.

Sitten on se osa, josta puhutaan vähiten: sopimukset. Se että promootiot haluavat sitoa ottelijansa, on normaalia ja kuuluu asiaan. Avoimempia ovat ne kohdat, joita kukaan ei vielä ole joutunut ratkaisemaan. Kuka omistaa otteluklipit ja niiden käytön somessa? Mitä käy urheilijan ottelulle, jos promoottorit riitaantuvat keskenään? Kun julkkis ottelee ammattilaissäännöillä ilman liiton valvontaa, kuka vastaa siitä, että vastustaja on oikea? Näihin ei ole valmiita vastauksia, mutta ne ratkaistaan lähivuosina, joko harkiten tai vahingon kautta.

Mitä valmentaja on tästä mieltä?

Kysyin vapaaotteluvalmentaja ja Ylilyönti-podcastin äänitorvi Jaakko Dahlbackalta: kun tämä buumi on ohi, mitä suomalaisesta ammattikamppailusta on jäljellä, ja mitä ottelijan pitäisi tehdä nyt, jotta hän on yksi niistä jotka jäävät?

Hyvä kysymys. Lopulta vastaus on aika yksinkertainen. Harjoitella, syödä ja levätä. Tehdä tämä laadukkaasti ja menestyä kansainvälisesti kilpailuissa. Suomi on menestyskansaa, ei urheilukansaa. Urheilupuolen lisäksi tarvitaan osaava taustatiimi, joka osaa tehdä parhaat mahdolliset moovit nykyisen ja todennäköisesti tulevan ajan haasteisiin. Yksinkertaista, eikö vain?!

Mistä lajia kannattaa seurata?

Jos haluaa tietää, missä suomalainen ja kansainvälinen kamppailu-urheilu oikeasti menee, kamppailufanin kolme tärkeintä mediaa ovat Ikuinen Peruskurssi, Ylilyönti ja Häkissä. Niitä seuraamalla tietää kuka otteli, ketä vastaan, miten ja miksi sillä oli merkitystä.

Jos taas kiinnostaa, kuka kamppailija näyttää OnlyFansissa takapuoltaan tai kenen kanssa kuka riitelee Instagramissa, iltapäivälehdet palvelevat jatkossakin. Molemmille on paikkansa. On vain hyvä tietää, mitä lukee.

Kysymyksiä, ei tuomioita

En tuomitse ketään. Immu on rakentanut itsestään ilmiön ja Sanoma teki lauantaina sen, mitä mediatalo tekee: kokeili, toimiiko tuote. Vastaus näkyi katsomossa. Katsomo kertoi myös sen, että Immu-ilmiö taisi tulla päätökseen. Toivoisin, että keskustelu palkkioiden jakamisesta vaihtuisi keskusteluksi siitä, mitä tällä kaikella rahalla ja huomiolla rakennetaan.

Kun promoottori on kasino tai mediatalo, kenen etu ohjaa otteluparien tekoa? Mitä tapahtuu sinä päivänä, kun julkkismatsit eivät enää kiinnosta? Lauantain jälkeen se päivä ei ehkä ole kovin kaukana. Onko Hamaran, Carelian ja Kosovon maailmanmestareiden kaltaisia rakenteita silloin tarpeeksi, että yleisö jää?

Se ratkaistaan salilla, sopimuspöydissä ja somessa juuri nyt. Ei lehtien otsikoissa.

Pasi Minkkinen on Suomen Urheilumanagerit Ry:n hallituksen jäsen. Hän toimii vapaaottelija Aleksi Mäntykiven managerina ja on aiemmin toiminut nyrkkeilijä Elina Gustafssonin managerina.