Joku tekee

Viime kesän Pariisin olympialaisten mitalittomuus sai jatkoa Tokion yleisurheilun MM-kisoissa. Median kirjoittelu huippu-urheilun tilasta on kuin vanhojen uutisten toistoa. Syyllisiä haetaan, jonkun tarvitsisi tehdä jotain. Jonkun.

Tokion kisojen ylivoimaisesti kovimmasta suomalaissuorituksesta vastasi Alisa Vainio naisten MM-maratonin viidennellä sijallaan. Edellisen kerran suomalainen on yltänyt vastaavaan Ritva Lemettisen toimesta vuoden 1995 Göteborgin MM-kisoissa. Tuolloin kymmenen parhaimman joukossa oli kahdeksan eurooppalaista. Tänä vuonna ainoastaan kaksi, joista Alisa oli ylivoimaisesti paras eurooppalainen yli 70 osallistujan ja yli 50 maan edustajan joukossa.

Kansojen välinen kilvoittelu on ollut juoksuradoilla kovaa jo vuosikymmeniä. Nyt sama trendi näkyy myös kenttälajeissa. Menestyslajissamme miesten keihäänheitossa suomalaiset ovat kokeneet karun herätyksen. Siinä missä suomalaisten tulostaso on korkeintaan pysynyt samalla tasolla, on maailman taso kohonnut ja mennyt suomalaisten ohi. Vuoden 2008 olympialaisten jälkeen vain kerran kultamitali on tullut Eurooppaan ja MM-kisoissa kulta on mennyt yhtä poikkeusta lukuun ottamatta muiden maanosien edustajille vuoden 2013 jälkeen. Eikä tulevaisuus lupaa helppoja mitaleja sen enempää suomalaisille kuin muillekaan eurooppalaisille. Huippu-urheilu on tulosurheilua ja tulokset puhuvat puolestaan sen suhteen onko mennyt hyvin vai ei.

Mikä avuksi ja kuka tekee jotain?

Eri foorumeilla puhutaan rahan merkityksestä huippu-urheilutulosten mahdollistajana. Raha ei itsessään tee mitään, mutta mahdollistaa paljon. Suomessa on huippu-urheilijoita, managereita, valmentajia, tukihenkilöitä ja monia muita, jotka tekevät urheilijan tulosten eteen töitä isolla sydämellä, mutta sivutoimisesti. Elanto pitää raapia jostain muusta tulonlähteestä.

Olympiakomiteassa on viimeisen vuoden aikana koko keskeinen johto vaihtunut. Suuntaa on terävöitetty, vaatimustasoa ja tulosvastuuta kiristetty. Se on hyvä alku, joka vaatii jatkotoimenpiteitä.

Meillä on tapana puhua ylätasolla strategioista, rakenteista ja prosesseista. Hyvä niin, uskon että saamme ne kohtuullisen nopeasti kuntoon. Suurin haaste on toimeenpano. Strategia jää kuolleeksi sanaksi Powerpoint-kalvoille ilman osaavaa toimeenpanijaa. Joku tekee. Se joku osaa tulkita strategiaa, hyödyntää resursseja ja sopeuttaa tekemistä olosuhteiden sekä tavoitteiden mukaisesti. Tämä koskee niin urheilijoita kuin tukihenkilöitä.

Julkisen rahan vähentymisen päivittelyn sijaan meidän tulisi keskittyä rahan lisäämiseen urheilulle. Nykyisen taloudellisen tason säilyttäminen johtaa suhteellisen kilpailukyvyn rapautumiseen. Kustannukset kasvavat, tekeminen ammattimaistuu maailmalla ja vaatimustaso nousee. Tarvitaan enemmän resursseja – lue rahaa – jolla varmistetaan menestys myös tulevaisuudessa. Urheilumanagereiden rooli korostuu tässä yhtälössä. Heidän tehtävänään on luoda merkityksellisiä ja voittavia konsepteja yritysten ja urheilijoiden välille.

Nostakoon käden pystyyn se, joka uskoo, että vaikkapa suomalainen peliteollisuus olisi noussut Rovion ja Supercellin kaltaisten yritysten toimesta maailman kärkeen, mikäli ammattilaiset olisivat koodanneet pelejä iltaisin oman toimensa ohella autotallissa? Miksi urheilu toimialana ja siinä huipulle pääsy eroaisi pelialasta millään tavalla? Menestykseen tarvitaan täyspäiväisiä huippu-urheilijoita ja ammattilaisia urheilijoiden rinnalla.

Sen sijaan, että takerrumme menneeseen menestykseen, kritisoimme päättäjiä ja päivittelemme saamattomuutta, voisimme aloittaa muutoksen itsestämme. Se ”joku” olet sinä. Muutos lähtee aina itsestä, ei toisista. Ole se muutos. Tänään, tässä ja nyt.

Atte Varsta

Toiminnanjohtaja, Suomen Urheilumanagerit ry