Suomen parayleisurheilun tilasta on viime aikoina puhuttu paljon. Sen tilaa on analysoitu huonoksi ja parayleisurheilun absoluuttinen huippu onkin vain muutaman kärjen harteilla, mutta MIKSI?
Mielestäni Suomen parayleisurheilu on hienoisessa nosteessa kansallisella tasolla: tarkasteltaessa paraurheilijoiden määrää parayleisurheilun Suomen mestaruuskilpailuissa, kilpailijat on määrällisesti nousussa. Ongelma on kuitenkin, kuinka uusia urheilijoita saadaan nostettua kansainvälisille kilpailukentille?
Kun paikallisseurassa olisi aloittamassa uusi parayleisurheilija, seuralla ei välttämättä ole mitään tietoa ja osaamista parayleisurheilijan valmentamisesta. He voivat kieltäytyä ottamasta urheilijaa vetoamalla kokemattomuuteen ja tietämättömyyteen, eikä ole tarjota mitään parayleisurheilua tukevaa toimintaa. Seurat eivät tällaiseen tilanteeseen saa tukea tai apua ja yrittäessään kääntyä Suomen Urheiluliiton puoleen, ei tälläkään taholla ole tarjota mitään väylää, ohjelmaa, valmennusta tai tiedotusta parayleisurheilusta. Seuran halukkuudesta riippuen voidaan tarjota valmennusta uudelle innokkaalle parayleisurheilija-alulle, joka on juuri katsonut televisiosta paralympialaisia, jossa suomalaisia urheilijoita pärjäsi taas hyvin. Edellä havainnollistettu tilanne esiintyy valitettavan usein paraurheilijoiden urheilutaustassa.
Paralympiakomitea on ottanut hoitaakseen pienen osan parayleisurheilun nuorista tulevista tähdistä, mutta valitettavasti komiteankaan resurssit eivät ole riittävät tukemaan parayleisurheilijoiden valmentamista. Olen itse ollut komiteassa valmentamassa näitä muutamia tulevia huippuja ja resurssien riittämättömyys näkyi valmennustoiminnassa, mutta valmentajan oman panostuksen ja kiinnostuksen kautta urheilijoita on saatu nostettua kansainvälisen tason huippu-urheilijoiksi.
Paralympiakomitean panostus pieneen osaan parayleisurheilijoista on positiivista, mutta mistä saisivat tukea ne muut noin 95 % parayleisurheilijoista, joista osa on kansallisella tasolla ja heidän odotetaan nousevan kansainväliseen kilpatasoon omissa seuroissaan. Urheilijoiden seuroissa ei todennäköisesti ole yhtään valmentajaa, joka olisi ollut edes missään kosketuksissa paraurheiluun saatika vammaiseen urheilijaan. Seuran työntekijän omalle kontolle jää yrittää ottaa selvää valmennuksista ja löytää uskallus ja luotto itseensä. Valmentajan päässä pyörii helposti ajatukset ”osaanko”, ”uskallanko”, ”miten paljon voin
pistää paraurheilijan treenaamaan”, ”loukkaako hän”, ”sattuuko häneen” jne. Tarvittavista välineistä (esim. heittotuoli ja ratakelaustuoli) tulee etsiä tietoutta ja nämä ovat kalliita ja vievät tilaa, joten seuran taloudellinen tilanne ei välttämättä tue apuvälineiden hankintaa ilman ulkopuolelta saatavaa merkittävää tukea. Lisäksi isot apuvälineet tarvitsevat säilytyspaikan ja tilaa ei joka paikasta löydy ja vaatii erikoislupia, joita on hankala saada tietämättömyyden vuoksi. Monessa tapauksessa jää helpoimmaksi sanoa, ettei meillä ole parayleisurheilijoille ryhmiä. Tiedän tämän, sillä olen kahlannut nämä jokaiset kohdat läpi moneen kertaan eri vammaluokkien kanssa.
Turussa aloitimme parayleisurheilun parin urheilijan kanssa. Aloimme kahlaamaan tuota epätietoisuuden polkua läpi. Monet kerrat tuli olo, ettei osaa ja jaksa, sillä tietoa ei saa eikä löydy mistään. Itse jaksoin tehdä työn oman perheeni tuella ja kannustuksella. Ensimmäisten parayleisurheilijoideni tuella ja tietämyksellä pääsimme yhdessä eteenpäin. He kertoivat omia tuntemuksiaan ja miten ja kuinka kovaa pystyvät tekemään erinäisiä harjoitteita ja kertoivat, etteivät he loukkaa ja mene rikki helposti. Heidän sanoin ”annetaan mennä vaan”!
Minua pyydettiin varsinaissuomalaiseen seuraan toiminnanjohtajaksi sekä valmennuspäälliköksi. Suostuin, se oli paha paha virhe. Tässä meinasi loppua kokonaan minun valmentajuusintoni. Kahden vuoden sopimuksen puolessa välin päätin irtisanoutua tehtävästä. En ollut uskoa, miten ihmisille voi tulla niin kova kateus paraurheilijoita kohtaan ja minun työtäni heidän kanssaan yritettiin vähentää dramaattisesti. Onneksi jälleen perheeni ja paraurheilijani uskoivat minuun ja jatkoimme yhdessä eteenpäin. Kävin kertomassa muille seuroille parayleisurheilusta ja sen tarpeesta, mutta turhaan, yksikään seura ei halunnut parayleisurheilua mukaan toimintaansa. Tässä taustalla varmaankin on tietämättömyys sekä seurojen haluttomuus ottaa vastuuta täysin uudesta asiasta.
Oman yleisurheiluseuran perustaminen vuonna 2018 oli ainoa vaihtoehto. Halusin parayleisurheilun nostavan päätään Varsinais-Suomessa. Nyt seurassamme vuoden 2024 lopussa urheilee vajaa sata yleisurheilijaa, joista parayleisurheilijoita on 32. Olemme tällä hetkellä Suomen suurin yleisurheiluseura parayleisurheilija määrältään! Tämä polku on ollut kivikkoinen, hankala ja raskas monin osin. Tukirahoituksia on vaikea saada, tietämättömyys ja ennakkoluulot ovat suuret ja ulkopuolisen tuen puute on merkittävä. Meidän seurassamme on parayleisurheilu hyvällä mallilla, seuran urheilijoita on nousemassa
kansainväliseen huippuryhmään ja kansallisella tasolla olemme maan huippuja.
Turunseudun Kenttäurheilijoissa ollaan myötämielisiä parayleisurheilua kohtaan ja uskalletaan hypätä ”syvään päätyyn”. Tämä vaatii seuran johdolta vain ja ainoastaan avoimuutta ja uskallusta tarttua haasteeseen ja halu edetä vaativalla polulla. Alusta asti harjoitusryhmämme ovat olleet integroituja eli meillä urheilee vammattomat ja paraurheilijat samoissa ryhmissä emmekä ole muuttamassa tätä, sillä tämä tukee urheilijoiden sosiaalisuutta sekä yhdenvertaisuutta, jotka ovat meille tärkeitä arvoja.
Iso kiitos kaikille valmentajille, urheilijoille ja heidän huoltajille, kun olette olleet alusta asti niin
avarakatseisia, ettekä ole pelänneet ajatusta yhteisistä harjoituksista. Auttamisen ilo ja kannustaminen puolin ja toisin harjoituksissa on aivan mahtavaa! Uskoisin sen olevan meidän salaisuutemme, jolla olemme päässeet tähän pisteeseen. Kunpa tämä sama tapahtuisi useammissakin kaupungeissa.
Jäipä vielä paljon kerrottavaa, huh huh, en olisi uskonut, että minä joskus kirjoitan blogitekstin.
Kiitos Turunseudun Kenttäurheilijat
Janne Keränen